Luova olo sunnuntaina.

Kotilosilmäinen puunainen makaa vierelläni.

Annan ajatusteni harhailla. Yritän hämätä tulevaisuuttani ymmärtämällä kaiken väärin. Koskettelen todellisuutta välinpitämättömin sormin ja hukkaan henkisen energiani haaveiluun. Vain viha pitää minut eheänä ja peilimäisenä, ihmiset ovat vain heijastumiani ja vahingoittavat minua minun omilla voimillani. Myös muistikuvia voi vääristellä koska ei ole kirjanpitäjää niitä tarkistamassa, tai jos onkin heihin ei ole luottamista, voin luottaa vain kotilosilmäiseen puunaiseeni, miten paljon valheita se kestääkään mutta miten vähän kosketusta, se itsekkin on valheitteni kaltainen, mutta maatuu ja palaa siinä kuin lihakin, yhtä rapistuva ja hauras,

jos painan sormeni siihen se uppoaa sisään, murtaa sen kerrokset kuin hauraan kirjakäärön lävitse, enkä voi lopettaa ennen kuin kaikki lauseet on tuhottu, sitten kukaan ei enää voi todistaa minua vastaan ja puunainen on muuttunut tuhkaksi, se on muuttunut saviseksi sotkuksi ja voin taas muovata sen pintaa rabbimaisella raivollani, kalvaa sormiani sen sisälle, hieroa sitä ja herättää, puhaltaa siihen syksyisen hengitykseni

ja puiden liimakorvat tarttuivat jälleen kiinni keltaiseen pukuuni