Monday, June 11, 2018

Tuntuu ihmeelliseltä miten ampiaisensiivet kantavat ihmisruumista paskakokkareista muodostuvien helvetinkuvien lävitse.

Tuesday, February 27, 2018

Otso ja onnenonkijat.

Otso oli hevonen nimeltään Papukaija. Kerran hän näki linnansa ikkunasta miten joukko ihmisiä oli kerääntynyt jäälle. Miehet tömistelivät jalkojaan elefanttien tavoin. Naiset naurovat heidän tyhmille eleilleen kuin aasit ja hieroivat kankaiden peittämiä nisiään. Lumihanki hohkasi punaisena, varjot heijastivat taivaan sinen. Aurinko sai veden virtaamaan heidän silmistään. Nauru sekaantui itkuun. Naiset lankesivat polvilleen. Miehet hakkasivat jalkojaan jäähän oman tömistelynsä hullaannuttamina.

Otso keikkui orrellaan hätääntyneenä. Hän näki jään säröilevän. Maisema oli pyhitetty luoti, se pyyhälsi häntä vastaan valonnopeudella, kirkkaiden kirkuvien hankien nopeudella, joiden laskoksista heijastui taivaan sinisyys. Aika puhui hänelle varjoista, ja ajalla oli korvat, siis hän pystyi myös puhumaan ajalle. Aika kertoi ihmeellisiä asioita. Paljastui että Otto olikin herttua. Tämän kuultuaan papukaija hirnui, niin onnessaan hän oli. Miehet tömistelivät yhä hurjemmin, naiset huojuivat kuin mielettömät he itkivät ja nauroivat. Nauroivat ja itkivät.

Silloin jää petti heidän allaan, Otso herttua näki tämän sen linnansa ikkunasta jonka sisällä oli vankina. He kaikki vajosivat syvyyksiin. Miksi miksi miksi? Otso katsoi ajan julmaa koneistoa edessään. Hän katsoi ikuista osaa. Hän katsoi itseään. Kaukana maiseman halki kiisi juna. Lumi tuprusi sen perässä. Sisällä junassa mies imeskeli sikarinsa karvanystyrää. Ajan julma koneisto roikkui hänen kellovitjassaan. Mies katsoi ulos junan ikkunasta ohi pyyhältävän ajan pääkallomaisemaa, pääkallopuita, pääkallovuoria, pääkallopilviä pääkallotaivaalla jonka keskiössä loimusi pääkalloaurinko.